Tänään tuli kokonainen vuosi täyteen siitä, kun tapasin nykyisen vaimoni ensimmäisen kerran. Kohtasimme mahdollisimman arkisesti ruokakaupassa. Seuraavaksi olin hänen ovellaan kukkien kanssa ja minulle tarjottiin kahvia. Sitten jo käytännöllisesti katsoen muutin hänen luokseen. Turha sanoa, ettei kukaan tule kotiovelta hakemaan.

 

Jos kaikki on kohdallaan niin aikuiset ihmiset kyllä tunnistavat tilanteen. Mitään ruusuilla tanssimista ei tarvitse harrastaa ja elättää teennäistä tahi näennäistä ”seurustelusuhdetta”. Tavallinen arki riittää.

 

Kaikki ajatukset sopivat vain niin käsittämättömän hyvin yhteen, että oikein välillä kylmäsi. Jäätelökioskilla räjähdimme molemmat nauramaan kun olimme kumpikin valinneet täysin saman annoksen ensimmäisellä yhteisellä jäätelönostosreissulla.

 

Aika pian kävi sitten selväksi, että muutamme yhteen oikein virallisesti. Oma vuonna 1954 rakennettu rintamamiestaloni olisi ollut liian pieni viisihenkiselle perheelle ja vaimoni rivitalo-osakkeeseen emme niin ikään olisi kaikki mahtuneet, nukkuihan Emilia-tyttö jo nytkin Laurin kanssa samassa huoneessa Lohjalla käydessään.

 

Lähtökohtamme oli, että jokaisella on tasavertainen asema perheessämme. Niinpä jokaisella on oltava oma huone ja tilaa ja mahdollisuus ”laittaa ne omat jutut esille kuten haluaa”. Omakotitalon laajennus olisi tullut kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, joten päädyimme myymään molempien asunnot ja ostamaan uuden yhteisen.

 

Ensikohtaamisesta yhdentoista kuukauden kuluttua meidät vihittiin ja tuntuu siltä, kuin olisimme aina olleet yhdessä. Nettisaitti kertoo kuvin saman tarinan.