Ennen vanhaan ei paljoa perään kyselty. Viikko-ohjelma oli suurpiirteinen, pääasia että oltiin merellä. Joskus saattoi toiminnan suunnittelu edetä vähän kelien mukaan, mikä nyt tuntui sopivalta. Kotisatamassa ei käyty ja kännyköitä ei yksinkertaisesti ollut, yhteyttä kotiväkeen pidettiin silloin kun oli mahdollista; missä nyt pääsi puhelinkopista kolikoilla soittamaan. Laivalla asuttiin pitkiä aikoja yhdessä. Oltiin paljon ankkurissa tai päivystettiin tukeutuneena johonkin toiminta-aluetta lähellä olevaan laituriin. Osattiin elää laivaoloissa.

 

Sotilaat asuivat perheineen varuskunta-alueella. Kruunu piti huolen omistaan: varuskunnan asunnot olivat hyvin edulliset asua ja palvelut olivat varuskunnassa. Perheillä oli tukiverkosto lähellä, muiden sotilaiden vaimot auttoivat tarvittaessa, etenkin jos sukulaiset asuivat toisella puolen valtakuntaa. Miehen viikoittainen poissaolo haittasi vähemmän, vaikka vaimokin olisi käynyt töissä.

 

Tänään ollaan äärimmäisen kustannustehokkaita. Jokainen merelläolopäivä on tarkkaan budjetoitu ja varsinaisten harjoituspäivien määrä on rajallinen. Tämä tarkoittaa sitä, että mielellään lähdetään kotisatamasta tekemään viittä eri asiaa samanaikaisesti ja tullaan takaisin sellaiseen laituriin, ettei henkilöstölle tarvitse maksaa ylimääräisiä haittatyökorvauksia. Suunnitelmat on tehty vuodeksi eteenpäin, mutta ne muuttuvat sitä mukaa kun vaikkapa erilaisille kohderyhmille pidettyjen esittelyjen vuoksi joudutaan muuttamaan aikatauluja. Parhaimmat toiminnan muutokset ovat vaikuttaneet välillisesti yli sadan henkilön lähisuunnitelmiin.

 

Enää ei ole aikaa viettää viikoa tukeutuneena harjoitustukikohdan laituriin ja samalla harrastaa kunnossapitotalkoita koko henkilöstön voimin. Merimiestaitoa harjoitellaan lähinnä viikkoharjoituksissa ja matkalla sinne tahi tänne. Köysityöt ovat katoavaa kansanperinnettä, kuin on myös todellinen näköviestivälineiden käyttötaito; koska niitä harjoiteltaisiinkaan?

 

Kännyköiden tulon jälkeen sidosryhmien murheet tulevat mukaan laivalle. Jokaisen on oltava tavattavissa 24/7 ja asioihin pitää voida ottaa kantaa. Tukiverkkoa ei sitäpaitsi enää ole samassa määrin, sillä Kruunu on ulosmitannut vuokra-asuntojen kannattavuuden nostamalla hinnat tasolle, jolla jo lyhennetään uudisrakennuksen hankkimiseksi otettua asuntolainaa. Perheet ovat sulautuneet siviiliyhteiskuntaan ja odottaa myös, että kustannuspaineisiin vastataan, kateusajatteluun perustuvassa yhteiskunnassa kun olemme kasvatetut.

 

Eipä siis paljoa kiinnostakaan olla laivalla jos pitää miettiä kotiväen pärjäämistä. Poikamiehillä on sentään helppoa kun voi vain mennä, jos nyt muisti kotioven lukita perässään.

 

Koin aika voimakkaasti tämän aikakausien erilaisuuden mutta myös tietyn yhteyden tutustuessani Georg Malmsténin kappaleita sisältävään kahden CD:n kokoelmaan. Sisällysluettelossa oli lukematon määrä kappaleita, jotka kertoivat saaristossa tai rannikkokaupungeissa asuvista tytöistä: Saariston Sirkka, Leila, Suurin onni, Sinitakkien marssi, Flickan i Barösund, Kalasaaren kaunis Anni ja monet muut; poikamiehen elämään kuuluvaa seikkailua, joka lienee laivamiehille ainakin välillisesti, sivusta seuranneena tuttua. Toinen suuri osa kappaleista kuvaa kaipuuta perheen luo sekä kokeneempien ”setien” seesteistä näkökulmaa laivaelämästä raskaana työnä: Terveiset ulapalta, Vanhan merimiehen koti-ikävä, Ilta skanssissa, jota kertovat juuri siitä samasta kaihertavasta riittämättömyyden tunteesta olla merellä vaikka haluaisi olla kotona katsomassa miten lapset kasvavat isoiksi.

 

Mikä on siis muuttunut? Tekniikka on tehnyt maailman pienmmäksi ja tieto kulkee: nyt toisaalta voidaan mereltäkin käsin osallistua perheen elämään, vaikkei se ole sama asia kuin läsnäolo, tietenkään. Ihmiset tuskin ovat muutamassa vuosikymmenessä muuttuneet kuitenkaan.

 

Pitää varmaan opettaa nuorukaisille tämä kulttuurikysymyksenä, jotta osaavat varautua perheineen valitun urapolun mukaiseen elämäntyyliin. Valinnat vain tehdään niin kovin aikaisin, että tämä pitäisi opettaa jo koulussa...