Tiistai 21.11.2006 Ninan viimeinen koitos ja ruumiinhukkausmutkat
Aamu alkoi määrätyn maahanmuuttajatoimiston etsimisellä (Bellflower Bulevard 17210, Bellflower), sillä Ninan piti käydä otattamassa sormenjälkensä työluvan saamisen viimeistä vaihetta varten. Toimisto löytyi helposti, kunhan ensi olimme toipuneen ensi-ihastuksesta, jonka viiskytluvulle jämähtänyt naapurusto meissä herätti. Kun sormenjälkijupakkaa oli kunnialla saatu suoritettua (kaikki meni Ninan mukaan hyvin, jäljet otettiin skannerilla eikä mustetahrojen poistoon tarvinnut ryhtyä), aamiainen Jack-In-The-Boxissa syötyä ja auto tankattua, jatkoimme matkaa pohjoiseen kohti Los Angelesia.
Kotimatkalla valtatie 5:ttä pitkin meihin kumpaankin iski yllättäen tuntu, että eihän näissä suurkaupungin verisuonissa mitään jännitettävää olekaan, kaikki on selvästi merkitty ja liikenne soljuu omaa tahtiaan. Uusi valatiemottomme onkin “mitä enemmän kaistoja, sitä enemmän madollisuuksia”. Tosin Ninan aloittama valkoinen sarjamurhaajapaku -jatkokertomus karmii selkäpiitäni siihen malliin, että leipäveitsilaatikko saattaa yllättäen tyhjentyä mun patjani alle. Epätoivoisen ja epäonnistuneen KFC:n (Kentucky Friend Chicken pikaruokaketjun) etsinnän jälkeen päädyimme hakemaan pizzan: lihaa, lihaa ja lisää lihaa. Nam! Ja sitten lataamaan kuvia kamerasta ja nukkumaan (ken pystyy täydellä vatsalla ja keskeneräinen, onneksi fiktiivinen kauhutarina tuoreessa muistissa). Illan suru-uutinen tuli telkkariuutisista: mestarillinen ja yhä aktiivinen elokuvaohjaaja Robert Altman on kuollut 81 vuoden ikäisenä LA:ssa pitkän sairauden jälkeen. Huomiseen, ystävät, sen suhteen ei vielä suunnitelmia olekaan.
Valtatie 405 vei meidät Losin länsipuolta kaupungin pohjoispuolelle suoraan kukkulan rinnettä kiemurtelevalle ja varsinkin elokuvista ja tarinoista kuuluisalle Mulholland Drivelle (mm. D. Lynchin tumma art-elokuva), jossa moni gangsteri ja sellaisen uhri, oikea ja kuviteltu, on vierinyt autonromussa tai muoviin pakattuna jyrkkää rinnettä alas tiheän pöheikön varjoon. Olin ekstaasissa (henkisesti, minä en mitään nappeja huiviina nakkele) seisoessani kukkulan laella, jossa päällystetty katu muuttuu kuoppaiseksi hiekkauraksi ja sen viereen on pölyiseen karheikkoon isketty kyltti, joka ilmoittaa että tästä eteenpäin tie on “private”.
Nina ajoi koko pitkän tien päästä päähän Keke Rosbergin varmuudella ja minä tuijotin suu auki maisemaa, joka avautui tien mutkien kiertyessä auki ennen seuraavaa tiukkaa vasenta ja oikeaa. Taisin siitä muutaman kuvankin napata, vaikka enimmäkseen tietä alamäkeen Bel Airin läpi suhahtaessamme suurilla porteilla suojatut pihatiet ilmestyivät näkyviin yllättäen ja kertoivat valvontakameroineen ettei niiden eteen kannattanut turhaan äkkijarrutella. Lähestyttäessä Beverly Hillsiä talot muuttuivat aidoilla suojatuista ja näkymättömiin piilotetuista huviloista kalliiksi, mutta vähemmän suojatuiksi kaupunkitaloiksi. Mulhollan Driveltä kunnialla selvittyämme suuntasimme huippukalliille ostoskadulle Rodeo Drivelle, mutta starojen bongaussaalis jäi laihaksi, tällä kertaa.
Päätimme suunnata kohti merta, sillä mihinkään erityiseen kiinnsotuksenkohteeseen emme tänään enää ehtisi tutustua. Bemarin nokka käännettiin Wilshire Bulevardille, joka vei meidät suoraan länteen Santa Monican ranta-alueelle. Tämä ranta-alue tuntui yllättäen olevat kodittomien suosiossa, sillä heitä makoili puiden alla varjossa ja nurmikoilla auringon lämmössä joka puolella, eivätkä poliisin jalkapartiot tuntuneet heistä juuri välittävän. Rantalaiturikin oli nuhruisempi kuin Huntington Beachilla, tämä lienee OC:n ja Losin ero; OC:ssa kaikki ovat tasaisen keskiluokkaisia kun taas Losissa ero sikarikkaiden ja rutiköyhien välillä näkyy selvästi. Ja rikkaiden roskista löytynee helpommin rahanarvoista tavaraa ja suuhunpantavaa kuin keskiluokan eri kerrosten; ne kelpaavat vain pesukarhuille. Aurinko kuitenkin jakaa talvellakin lämpöä tasaisesti kaikille ja nautimme siitä etsiessämme kuumeisesti vessaa. Pissahätään löytyi helpostus vihdoin eläkeläiskeskuksen kulman takaa julkisesta vessasta, jossa jaoimme vahtivuorot toisen pienentäessä kuplaa otsassaan. Ja sitten laiturille etsimään pirtelöä.
Ja kun Santa Monicasta ei pirtelö löytynyt suuntasimme etelämmäksi Venice Beachille. Sieltä löysimme hipimmän ilmapiirin, mutta emme pirtelöä; oli pakko tyytyä teknon makuiseen jäätelöön (zero fat, all the taste, but of what?). Hauskuutta oli helppo repiä rantabutiikkien t-paidoista ja maisemat vaikuttivat kovinkin tutuilta lukuisista elokuvista, mm. Baz Luhrmannin värikäs Romeo+Juliet. Rantahietikolta emme rynnänneet meren laineisiin, kuten viimeksi, vaan seurailimme lokkien puuhia niiden kyttäillessä ihmisten eväitä.
Venice Beachilla pohjoinen taivaanranta alkoi peittyä tummempan pilviverhoon ja kun auringonlaskuun oli aikaa noin tunti, päätimme suunnata kohti kotia. Tämä onnistuikin mainiosti ilman karttaakin muutaman ylimäärisen mutkan ja hälytysajossa olleen palo- ja poliisiauton perässä kruisailun jälkeen. Jossakin vaiheessa pelottelimme toisemme puolikuoliaaksi uskottelemalla nähneemme juuri kyltin, jonka mukaan olimme päätyneet Comptoniin, Losin pahamaineisimpaan hoodiin, jonka naapuri Watts ei jää kyseenalaisessa maineessa jälkeen. Hatut silmille ja lasit päähän, on näistä ennenkin selvitty... Ensikerralla muistamme sulkea myös kattoluukun.
